”Ihan ajatusleikkinä, millainen voisi olla kirjallisuuden ekosysteemi ilman kustantajia ja kirjakauppoja, tai niin että niiden rooli olisi paljon nykyistä pienempi ja vain vaihtoehtoinen?”
Tähän asti kirjallisuuden ekosysteemejä ovat hallinneet kustantajat, kirjakaupat ja medioiden ammattikriitikot. Ihan ajatusleikkinä, millainen voisi olla kirjallisuuden ekosysteemi ilman kustantajia ja kirjakauppoja, tai niin että niiden rooli olisi paljon nykyistä pienempi ja vain vaihtoehtoinen?
Se koostuisi tietysti paljolti kirjoittajista, sadoista tai tuhansista kirjailijoista, joista jokainen voi pienin kustannuksin ja varsin vähällä teknisellä osaamisella julkaista tekstejään internetissä haluamillaan tekijänoikeusvirityksillä. Joku pistää kaiken public domainiin copyleftillä, toinen yrittää myydä niitä ja onnistuu siinä tai sitten ei.
Olisi ammattilaisia, joilta voi maksua vastaan saada lausuntoja teksteistään ja ohjeita, tutorointia. Olisi freelance-tyyppejä jotka editoivat. Joku taittaa, jos niin halutaan – undergrond-kirjallisuus ei välttämättä muhi vanhoissa tyylikonventioissa. Olisi kuvittajia ja kuvataitelijoita, muusikoita, teatterilaisia. Mikä enää estää yhdistämästä kirjaan musiikkia ja videonauhoituksia, jopa liveä? Nykyisin olisi teknisesti mahdollista tehdä vaikkapa musiikkikirja, jonka jollain sivulla on iltaisin liveyhteys johonkin jazz-klubiin.
on irtauduttava gutenbergiläisestä teknologiasta
Kirja ei kehity teknologian myötä, jos sen käsite jumiutuu vanhaan gutenbergiläiseen painoteknologiaan, aivan niin kuin auton nopea kehitys alkoi vasta kun ymmärrettiin että se ei ole vain hevosettomat vaunut vaan jotain aivan uutta, jolla on oikeus olla erilainen.
Hajautuneessa ekosysteemissä jokainen tuottaja toimisi yksin tai sitten shoppailisi kasaan tarvitsemansa tiimin projekteihinsa, ilmenevät ne sitten ulos päin kirjoina tai vaikka performansseina. Jos jostakin projektista tulee sellainen että se kiinnostaa myös ns. suurta yleisöä, siitä vaan. Mutta Suuren Kirjalliskaupallisen Totuuden Haltijoiden (SKkTH) hyväksyntä ei enää olisi kenenkään kirjallisen esiintymisen edellytys.
vertaisarvioijien rooli korostuu
On selvää että sellaisessa kirjallisessa miljöössä ei aina suuret rahat rapise, mutta missä muuallakaan raha aina ja luotettavasti pesii? Hajautuneessa kirjallisessa ekosysteemissä vertaiskriitikoiden rooli korostuisi. Kaikki eivät kerkeä lukea kaikkea, mutta ihmiset luottavat niihin kriitikoihin, joiden maun ovat todenneet vastaavan omaansa. Jos jonkun kriitikon seuraajapiiri kasvaa riittävän isoksi, hänestä tulee kansallinen vaikuttaja. Ei viran ja toimen tai mediansa arvovallan vuoksi, vaan koska hänellä on itse makunsa valinneita seuraajia.
Sellaisessa kirjallisessa miljöössä ei jäisi kirjoja julkaisematta. Niitä tulisi tuhottomasti. Suurin osa ei saavuttaisi suurta lukijapiiriä, mutta jos joku kirjoittaja välttämättä sellaista kaipaa, niin voisi mennä vaikkapa Lidliin suunnittelemaan päivittäistuotteiden mainoksia. ”Hae Costa Rica -kahvia puoli-ilmaiseksi tänään! Lidlistä!” Sellainen kirjallisuus myy eniten.
Luominen on itseisarvoista, ja useimmille luoville kirjoittajille omasta hengentuotteesta saatava raha on hieno juttu mutta ei tärkein päämäärä. Silti sellaisessa systeemissä, jossa sen sydän, luova kirjoittaja, on vain muiden toimijoiden lypsykarjaa, ei kirjallisuus kuki vaan vähitellen latistuu. Kun entistä harvempi kirjailija pystyy panostamaan siihen kokoaikaisesti ja useimmat tekevät sitä vain o.t.o., jälki on vähitellen juuri sen näköistä. Kyllä maailmankirjallisuuden suurimmat mestariteokset ovat aina syntyneet sellaisten kirjoittajien käsistä, jotka ovat voineet kehittää kirjailijuuttaan muutenkin kuin iltaisin ja viikonloppuina.
