Helvi Hämäläisen romaanin Kadotettu puutarha avaus
Viime blogissa kirjoitin kirjojen huonoista alkulauseista, mutta keskustelu FB:ssä kääntyi heti hyviin aloituksiin. FB-kirjoittajat muistivat nopeasti kymmeniä hyviä kirjojen alkuja, jotka kertovat siitä, että kirjan avauksella on merkitystä.
Sanon ”avauksella”, sillä kuten moni kirjoittaja huomautti, yksi lause ei aina kesää tee. Monet hyvät kirjojen alut on rakennettu useamman lauseen kokonaisuuksiksi. Joskus kirjailija on onnistunut tekemään koko avaussivusta niin maagisen, että sitä voisi tavallaan pitää avauslauseena, jota pitää tarkastella kokonaisuutena.
Kuitenkin, minusta hyvä avauslause on ansiokkaampi suoritus kuin hyvä avaussivu. Kyllä ammattilainen pystyy hyvän sivun kirjoittamaan, mutta kiteytäpä siitä hyvä avauslause… se on mestarin merkki.
Uteliaisuudesta guuglasin ja löysin heti lukuisia englanninkielisiä saitteja, joihin oli kerätty kirjojen alkuja erilaisiksi Top-listoiksi. Jotkut niistä ovat täynnä hämmästyttävän upeita avauksia, mutta varsinkin sellaiset listat, jotka on tehty lukijoiden äänestyksen perusteella, olivat minusta usein melko kalpeita. Ehkä ne kertoivat enemmän siitä, mitkä olivat tavallisimpia suosikkikirjoja kuin taitavista avauksista.
Olisiko niin, että monet äänestäjistä olivat menneet perä edellä puuhun, niin kuin jatkuvasti tapahtuu politiikassakin: kun päätät että joku henkilö on sinun suosikkisi, sen jälkeen jokainen hänen suustaan tuleva tuhkamunakin on silkkaa mannaa.
Silloin kyllä alkulause on ikään kuin ottanut loppulauseen paikan. Kun alkulauseen varsinainen ajatus on ihastuttaa jo ennen kuin olet lukenut kirjan ja siis houkutella lukemaan se, siitä tuleekin nyt ikään kuin kirjan johtopäätös tai sinetti.
Keräsin muutamassa minuutissa omasta hyllystäni muutaman kirjan, joissa minun mielestäni on hieno avaus. Näissä kaikissa tapauksissa avaus minusta myös ilmiantaa hienon kirjan ja kirjoittajan.
Niille kaikille on yhteistä se, että niiden pääviesti (ainakin minulle) ei ole niiden sanoissa, tekstin pintamerkityksessä, vaan rivien välissä, siinä millaisen poikkeuksellisen liikkeen sanat aiheuttavat mielessä. Minusta juuri se erottaa mestarilauseen rutiiniavauksista. Toisaalta, jokaisen ihmisen mieli ja historia on erilainen, joten jokainen on oikeutettu omaan makuunsa. Kukaan ei ole väärässä pitäessään yhdestä lauseesta muttei toisesta.
Avauksia minun mieleeni
-”Tämän ihmisistä kertovan tarinan päähenkilö on rahasumma, aivan kuten mehiläisistä kertovan tarinan päähenkilö hyvin voisi olla hunajasumma.” (Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon herra Rosewater)
-”Etsin kysymystä, johon ihmiselämä on vastaus.” (Willy Kyrklund: Mestari Ma)
-”Elisabetilla oli melkein tarkkaan, kellon lyömälleen, tiedossa hetki jolloin toinen maailmansota alkoi hänen tunteelleen,” (Helvi Hämäläinen: Kadotettu puutarha)
”Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta.” (Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8 Kulosaari Puh. 35)
-”Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta.” (Vladimir Nabokov: Lolita)
-”Mitä yö tietää?” (Leena Lander: Iloisen kotiinpaluun asuinsijat)
-”Håkanillakin oli aivot.” (Leena Krohn: Pereat mundus)
-”Jumala tietää että olen nyt asunut Pariisissa kyllin kauan enää hämmästyäkseni mistään.” (Henry Miller: Opus pistorum). Tähän mainioon alkulauseeseen tuo lisää terää Gummeruksen vuoden 1984 laitoksen saatesanat, jotka on kirjoittanut Harri Sirola. Saate alkaa: “Olen niin perin juurin kyllästynyt Henry Milleriin että miltei toivon että tämä teos olisi väärennös jollaiseksi sitä on väitetty.”)
-”Ainaisen palautumisen ajatus on salaperäinen ja Nietzsche on saanut sillä muut filosofit yleensä hämmennyksiin: ajatella, että kaikki toistuisi joskus jo kokemamme kaltaisena ja että toistuminenkin toistusi loputtomiin!” (Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys)
-”Mies oli niin laiha, että häntä katsellessa luuli aina näkevänsä pelkän profiilin.” (Mario Vargas Llosa Maailmanlopun sota)
-”El viejo seductor llamó una tarde para pedirle que lo acompañara en su gira final.” (Jorge Fernández Diáz: La segunda vida de las flores) (”Vanha viettelijä soitti eräänä iltana pyytääkseen että tulisin hänen seurakseen hänen viimeiselle kiertueelleen.”)
-”This could have occurrred nowhere but in England, where men and sea interpenetrate, so to speak – the sea entering into the life of most men, and the men knowing something or everything about the sea, in the way of amusement, of travel, or of bread-wiunning.” (Joseph Conrad: Novelli Youth, teoksessa Heart of darkness and other stories)
Pistän vielä tähän yhden omani:
-”Kun Helan Benn oli juuri täyttänyt kaksi vuotta ja osasi hädin tuskin kävellä, tapahtui kerran että hän näki pihakuusen latvassa erikoisen kauniin linnun ja kiipesi puuhun katsellakseen sitä läheltä.” (Erkki Kauhanen: Segrfellin musta andi – Helanin kirja)
Muutama kommentti:
Joku kirjoittaja huomautti FB:ssä, että alkulause ei ole hänelle tärkeä, koko ensimmäinen sivu on. Olen alkulauseen tärkeydestä eri mieltä, mutta on totta, että ensimmäisen sivun kokonaisuus on varmaankin lukupäätökselle ratkaisevampi. Kun liitin luetteloon yllä Leena Landerin lyhyen sitaatin, koko sieluni huusi, että olisi laitettava koko ensimmäinen sivu. Se on niin kaunis. Landeria.
Toinen suomalaisen kirjallisuuden suuri Leena (niitä on muitakin) on Leena Krohn. Hänen alkulauseensa on lyhyt ja ytimekäs, ja toimii sekä huumorin että yllätyksen akselilla. Molemmat ovat ominaisia useimmille Krohnin teksteille, joissa aina äly ja odottamaton kukkii kutkuttavalla tavalla. Myös Vonnegutin siteerattu aloitus toimii huumorin ja yllätyksen akselilla.
Sen sijaan Willy Kyrklund on iskenyt heti kirjansa alkuun filosofisesti kutkuttavan julistuksen… kysymys johon ihmiselämä on vastaus. Filosofiasitaatilla voi helposti antaa tekstille laina-arvovaltaa, mutta tässä tapauksessa se on totta ja kertoo kirjasta ja sen päähenkilöstä olennaisen, virittää heti lukijan tiettyyn odotukseen. Samoin tekee Kunderan Nietzsche-viittaus. Se ei ole tyhjää snobbailua vaan antaa lukijalle kirjan tulkitsemisen kannalta olennaisen vihjeen.
Henrik Tikkasen Kulosaarentie on älyn ja ilkeyden ilotulitusta, jota voi lähinnä verrata Helvi Hämäläisen Säädylliseen murhenäytelmään. Teoksesta huokuu pikkuporvarillisen psyyken lahjomaton taju, joka jo yksin nostaa sen suomalaisen kirjallisuuden aateliin, koko Tikkasen ”osoitesarjan”. Pikkuporvarillisuus ei ole koskaan kadonnut minnekään, päin vastoin. Toki se eri aikoina ja eri varallisuusluokissa ottaa erilaisen ilmiasun. Kirjojen lehdillä myös seikkailee nimeltä manitsemattomia mutta helposti tunnistettavia kulttuurihenkilöitä enemmän tai vähemmän oikeuden- tai epäoikeudenmukaisesti kuvattuina, joten kulttuurihistoriallisestikin ne ovat mielenkiintoisia.
Pidän Joseph Conradin avauksesta valtavasti siksikin, että se kertoo jotain merkittävää Englannin historiasta, siirtomaakauden hengestä, josta monikaan nykybritti ei nää tunnista itseään, mutta joka osaltaan selittää sen, miten ja miksi brittiläisestä imperiumista tuli maailmanvalta.
Joku kirjoittaja FB:ssä huomautti, että myös loppulause on tärkeä. Se on varmasti totta. Mutta loppulauseiden analysoiminen irrallaan, tuntematta koko kirjan tarinaa johon loppulause ehkä on vastaus, tai yhteenveto, tai jatkosarjassa cliffhanger, on mahdotonta.
Loppulause kruunaa kirjan, ja tiedän muutamankin opuksen, jotka huonosti tehty loppu lässäyttää, jättää vetelän jälkimaun. Napakka loppu taas sulkee paketin tyylikkäästi. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Se oli sen pituinen se.
