Viime viikkona olen vienyt kierrätyskeskukseen yli 50 muovikassillista kirjoja. Tunne on joka kerta yhtä vapauttava. Kun on kuljettanut jotain mukanaan kymmeniä vuosia ja sitten pystyy luopumaan siitä ilman epäröintiä ja katumusta, tietää kypsyneensä hieman. Sillä kirjasta tulee helposti fetissi, ja usein se on minän jatke.
Jossain mielessähän kirjahyllysi on sinun kuvasi. Se kertoo ihmisille, mikä ja millainen sinä olet. Ihan niin kuin nuoret pojat ostavat ensimmäiseksi autoksi käytettyjä bemareita. Minä olen nyt bemarimies!
Pentuna, kun lainasin kirjan kirjastosta, olin aluksi siinä uskossa, että kirjaston täti saattaa tenttiä sen. Siksi jokainen kirja piti lukea alusta loppuun, oli se hyvä tai huono. Se kuvitelma toki katosi pian, mutta meni aikuisvuosiin ennen kuin minä vapauduin siitä ajatuksesta että kirja pitää lukea loppuun pidin siitä tai sitten en.
Kirja jääkaapissa
Vielä enemmän aikaa meni siihen oivallukseen että kirjankin voi heittää roskiin. Kirjassa oli jotain pyhää. Sen säilyttäminen tuleville polville oli jokaisen lukutaitoisen velvollisuus. Asuin silloin Tukholmassa ja sain joltakulta lahjaksi romaanin, joka ei ollut minusta vain huonosti kirjoitettu ja tyhmä, vaan suorastaan vastenmielinen.
Ensin, hetken mielijohteesta jonka Freud ehkä osaisi selittää, pistin sen jääkaappiin: sielläs olet, ähäkutti. Se tuntui niin hyvältä… kunnes eräs ystäväni huomasi sen siellä ja katsoi minua niin kuin minun päässäni olisi jotain vikaa. “Ai se on sinusta huono kirja? O det är därför i kylskåpet?”
Oivalsin että torjuttujen kirjojen paikka ei ole jääkaapissa. Missä se sitten on? Seuraavana päivänä vein sen talon roskikseen. Se vasta hyvältä tuntui! Aivan kuin olisin vapautunut jostain, joka oli luikerrellut minuun ja teki minussa työtään.
Siitä lähtien olen ollut henkisesti vapaa pistämään kirjan roskikseen. Toki hyvä kirja jota et aio säilyttää, kannattaa antaa pois, sillä jollekulle juuri siinä voi olla vastaus johonkin elämän kysymykseen, jonka kanssa hän kamppailee juuri nyt. Mutta entä sellainen kirja jossa sinä et näe hyvää? Eikö sen pistäminen kiertoon ole vähän niin kuin laittaisi rikkinäisen sukan Uffin laatikkoon?
Kirjahylly on osa identiteettiä
Muutama viikko sitten katselin kirjahyllyjäni enkä tunnistanut niistä itseäni. Minun kirjani, iso osa niistä, tuntuivat kertovan, millainen minä olin 20, 30 tai 40 vuotta sitten. Vain osa heijasteli sitä, mitä minä olen nyt, tai mikä minusta on tulossa.
Siellä oli hienoja kirjoja jotka olivat joskus vastanneet minun kiinnostuksiini, mutta joista minä tiesin, että en enää koskaan tule lukemaan niitä. Sain niistä jo sen, mitä olin saava. Eivätkä minun jälkeläisenikään halua niitä hyllyihinsä. Miksi haluaisivat?
Sillä harvalla kirjalla on ylisukupolvista sanottavaa. Jokin kirja oli minulle kenties aikanaan vastaus johonkin, mutta minun lapsillani ei enää ole sitä samaa kysymystä. Heidän kysymyksensä ovat toiset, sillä ne nousevat eri maaperästä.
Kirjat vanhenevat lukijansa mukana
Minusta monet suositutkin kaunokirjat tuntuvat vanhentuneilta jo kymmenen vuoden kuluttua ilmestymisestään. Ehkä jopa erityisesti kaikkein suosituimmat.
Usein ne ovat suosittuja juuri siksi että ne ovat syntyneet jonkin ajankohtaisen teeman, kysymyksen tai kokemuksen ympärille. Silloin media suitsuttaa niitä ja suosiosta tulee suuri.
Myös ei-fiktiiviset kirjat ikääntyvät nykyisin nopeasti. Varsinkin luonnontieteellisten kirjojen faktat vanhenevat usein muutamassa vuodessa. Yhteiskuntatieteissäkin keskustelu etenee, ja harva puheenvuoro on niin syvällinen, että siihen tekee mieli ja kannattaa palata yhä uudestaan. Toki niitäkin on, mutta ei paljon.
Miksi siis säilyttäisin hyllyssäni kirjoja joista olen kasvanut ohi, menneen identiteettini muistomerkkinäkö?
Kun elämästä aika ajoin poistaa sen mikä ei enää kanna, sen hyllyt tiivistyvät, jalostuvat niin kuin timantti, kun sitä hiotaan. Karaatit vähenevät, mutta säihke kasvaa.
Mene blogin etusivulle tai Vilkaise minun Hypnozone-kirjojani!!!
