Kun Ukraina kamppailee itsenäisyydestään raakamaista suurvaltaa vastaan, tulevat mieleen Suomen kohtalot saman suurvallan naapurissa kahdeksankymmentä vuotta sitten. Helvi Hämäläisen pieni kertomus on tänään yhtä ajankohtainen kuin 1944.
Minun äitini oli yksi monista, jotka joutuivat jättämään kotinsa rajan taakse ja pakenemaan etenevän vihollisjoukon edessä, ei toki jalkaisin niin kuin monet, mutta junalla, joka vei hänet väkisin uusiin outoihin oloihin, kohtalo, joka äitini viimeisinä vuosina yhä useammin nousi uudestaan puheessa esiin.
Ukrainassa tänään tapahtuu aivan samaa. Ihmiset joutuvat jättämään kotinsa, monet ulkomaille asti, jopa Suomeen. Uutisista me tiedämme, mitä uusi ”Venäläinen maailma” tekee sille: useimmista ”vapautetuista” kylistä ja kaupungeista on jäljellä enää mustuneita raunioita.
Ukrainan tilanteen innoittamana otin hyllystä käteeni Helvi Hämäläisen pienoisromaanin Kylä vaeltaa (1944), jonka hän kirjoitti ilmeisen nopeasti kesällä 1944, kun Karjalassa puolustuslinjat murtuivat. On melkein järkyttävää, miten suoraan sen tapahtumat peilautuvat nykypäivän Ukrainan maaseutuun. Kirja on kertomus yhden kylän kiireisestä lähdöstä evakkoon venäläisarmeijan edessä, ei tosin karjalaiskylän vaan varsinaissuomalaisen kylän, jonka esikuva on Somerniemen Härjänoja, jossa Helvi Hämäläinen vietti kesiään.
Helvi Hämäläinen on yksi suomalaisen kirjallisuuden taitavimmista ihmiskuvaajista, minun mielestäni ehkä taitavin. Hänellä on suorastaan hämmästyttävä ihmistuntemus, röntgenin kaltainen kyky läpivalaista ihminen ja täsmällisin vedoin kuvata hänen persoonallisuutensa olennaisimmat piirteet, joista ihminen ei suinkaan aina ole itse tietoinen. Se antaa Hämäläisen ihmiskuville poikkeullisen aitouden auran.
Vaikka Hämäläien läpivalaisussa pyhimyskin muuttuu raadolliseksi, Hämäläinen on kuitenkin samalla yleensä armollinen: myös ihmisen inhimillisyys nousee esiin, täydellisyys ei ole vaatimuksena. Se ei olisi realistista. Homo Sapiensin kehittyminen ”viisaaksi ihmiseksi” on vielä pahasti kesken.
Paitsi uuden ajankohtaisuutensa, myös ihmiskuvien osalta Kylä vaeltaa on yksi Hämäläisen hienoimmista teoksista. Se on pieni ja ilmeisen nopeasti kirjoitettu, mutta kirjan henkilögalleria on ilmeikkyydessään poikkeuksellisen rehevä.
Hämäläinen on luonnonlyyrikko, mystikko suorastaan, ja kirjan Metsäkylästä luodaan alussa miltei elävä olento, Äiti-kylä, jonka synnyttämät lapset ovat sukupolvisessa suhteessa kylään ja sen muihin asujaimiin, eläimiin, kasveihin ja maisemaan. Kaikki rikkoutuu. Vakaassa arjessa ihmisten väistämättömät ristiriidat ja draamat tasapainottuvat aina tavalla tai toisella, ja tulevat osaksi kylän pinnanalaista maailmaa, mutta evakkoon lähdön kaaoksessa tasapaino järkkyy ja monet vaietut draamat nousevat hillitsemättöminä esiin.
Lyhyistä ihmiskuvauksista pääosin koostuva kirja tuo monella tapaa positiivisesti mieleen Edgar Lee Mastersin Spoon river antologian, jota ei syyttä pidetä maailmankirjallisuuden mestariteoksena. Kertomusmuoto ei tietenkään ole yhtä tiivis kuin Mastersin runot, mutta henki on sama, ja Hämäläisen teksti monin kohdin jonkinlaista puolirunoa.
Jos joku ei ole tätä Hämäläisen kirjaa vielä lukenut, suosittelen jyrkästi. Se on pieni ja nopeasti luettu, mutta yksi niistä kirjoista, jotka saattavat jäädä pysyvästi mieleen.
